Digitaalisen kulttuuriperinnön kokonaisuudessa yhteiset palvelut, standardit ja toimintatavat lisäävät tiedon ja tietojärjestelmien yhteentoimivuutta. Näin tietovarannot ovat laajasti hyödynnettävissä esimerkiksi julkishallinnossa ja myös kansainvälisesti. Yhteentoimivuudella voidaan vähentää päällekkäistä työtä, lisätä yhteistyötä toimijoiden välillä ja kehittää parempia palveluita. Digitaalisen kulttuuriperinnön kokonaisuudessa yhteentoimivuutta hallitaan yhteisellä kokonaisarkkitehtuurilla, mikä mahdollistaa myös uusien palvelutarpeiden tunnistamisen.
Kirjastojen, arkistojen ja museoiden aineistot voivat olla omanlaisiaan, mutta niissä on kuitenkin paljon yhteistä. Yhteiset asiat liittyvät esimerkiksi paikkoihin, henkilöihin, organisaatioihin ja erilaisiin ilmiöihin. Näiden kautta aineistojen välille muodostuu linkkejä ja yhteneväisyyksiä. Tekemällä yhteistyötä eri sektorien välillä on mahdollista luoda yhteentoimivuutta käyttämällä näistä yhteisistä asioista yhteisiä käytäntöjä ja yhteisiä tietovarantoja silloin kun se on mahdollista.
Semanttinen yhteentoimivuus tarkoittaa kahden järjestelmän kykyä vaihtaa tietoja keskenään siten, että tiedon merkitys säilyy. Tähän voidaan päästä käyttämällä samoista asioista samoja tunnisteita ja määrittelemällä asioiden ominaisuudet ja niiden väliset linkit koneluettavalla tavalla. Tämä puolestaan vaatii tiivistyvää yhteistyötä ja yhteistä sopimista tavalla, joka kunnioittaa kunkin alan erityisvaatimuksia, mutta löytää yhdistävät tekijät.
Käyttäjien kannalta uusia näkökulmia ja ajatuksia syntyy silloin, kun samoilla tekniikoilla ja samoilla hauilla löydetään kaikki haluttu aineisto aineistotyypistä riippumatta. Parantuvien hakumahdollisuuksien lisäksi myös koneellinen käsittely ja erilaiset tekoälyyn nojaavat automaatiomahdollisuudet voivat löytää uusia ulottuvuuksia yhteentoimivasta tiedosta.